Keväällä, kun teillä ei enää ole loskaa ja joistain paikoista on jo hiekkakin lakaistu pois, tuntuu, että jokapäiväiset välimatkat on lyhentyny. Matka kävellen töistä kotiin tuntuu melkein liian lyhyeltä, kun haluais kävellä hitaasti ja katsella ympärilleen ja pysähtyä ihmettelemään vaikkapa sen hattukaupan ikkunaa, joka on ollut siinä iät ja ajat, mutta jonka koko talven on ohittanut selkä kyyryssä ja kaulukset ylhäällä. Jos nyt on sitten ollenkaan vaivautunut menemään kävellen kotiin. Yleensä ainoastaan olosuhteiden pakosta. Pitkitin kotimatkaa käymällä kaupoissa kurkkimassa, mitä kevätuutta on saapunut, vaikka tiesin, että en kerta kaikkiaan voi ostaa yhtään mitään, koska rahat on loppu. Mutta kaupoissa on kivaa käydä vain kuluttamassa aikaa ja haaveilemassa ja ilahtumassa siitä, kuinka paljon kivaa ja uutta tavaraa maailmaan ilmestyy. Ei ehkä ajatus, joka voittaisi vuoden ympäristöajattelu tai vihreän liiton palkintoja, mutta what the hell, totuus on siinä. Mä rakastan kauniita ja kivoja, ihania iloisenvärisiä tavaroita, että sori vaan kaikki rumiin villapaitoihiin pukeutuneet niin helvetin vihreät ihmiset. :) (Kumma tunteenpurkaus tohon väliin?) Hain Arnoldsilta salaa yhden kinuskidonitisn ja söin sen kävellessäni. Kävin myös pitkästä aikaa kirjastossa. Tykkään kirjastosta, vaikka jotenkin vierastankin niitä kirjoja, kun ajattelen kuinka monen kakkatassun kotona neki on lojunu ja joku on voinu lukee samaa kirjaa mitä mä luen sängyssä niin paskalla. Yök. No pakottauduin kuitenkin lainaamaan yhden kirjan. Pikkuisen kirjan, jossa on Umberto Econ pakinoita. Tykkään sen kuivasta akateemisesta huumorista, joka on sopivasti nasevaa ja nokkavaa ja hieman vaikeasti avautuvaa. Tuure tulee pian kaupasta ja tuo mulle purkkilihapullia. Tekee niitä kovaa mieli.