Eilen tajusin, että mussa on vieläkin se sama Salla, se sama kylmä ja kopea Salla joka mussa vahvasti eli lukioaikoina. Se tuli mieleen kun desibelit ylittyi, kun yleisiä hyviä käytössääntöjä rikottiin ja moniäänisyys oli vallitseva tila. Mä huomasin, että vaikka mun pitäisi jo tajuta, että sellasia ihmiset on ja ei siinä ole periaatteessa mitään epänormaalia, niin mä huomasin lyskalaisen Sallan tapaan vain seuraavan tilannetta ällistyneenä sivusta ja ihmettelevän kuoressa, et mitä ihmettä tapahtuu ja onko tekotyhmyys edelleen trendi. Tuli sisälle sellainen samanlainen kylmä fiilis, kuin sisäpuoli olis vuorattu jollain kylmällä ja tahmealla aineella. Mä tajusin, että jos olisin tässä asiassa yhtään kasvanut, mä avaisin suuni jossain toisessa roolissa, jonain aikuisempana ja muuntautuvaisempana Sallana mutta mä vaan istuin ja ihmettelin ja erkaannuin tilanteesta ja korvissa vaan soi. Jos tapahtuma olisi kuvattu elokuvaan, se olisi kuvattu mun näkökulmasta ja kameraa olisi vedätty pyörryttävästi kuvauskohteesta poispäin raiteita pitkin samalla kun näkökentän reunat olisi sumentuneet ja äänet olisi muuttanu kovemmiksi ja metallisimmiksi.

Mulle tuli myöhemmin mieleen myös tapaus yliopistoajoilta kun istuin Domissa kaverien kanssa ja me juteltiin kaikessa rauhassa. Olo ja tunnelma oli hyvät, eikä mulla ollu hätää. Sitten paikalle paukahti eräs tyttö ja sen kaksoskaverit, kaikki hieman maistissa ja kai siksi niiden äänet oli muuttunu jotenki tosi oudoiksi. Meidän pöytäseurue oli jutellut ihan tavallisella äänellä, mutta kun tämä kolmikko paiskautui paikalle, niiden jostain syystä piti huutaa ja kimittää kamalalla kovalla äänellä, aivan ku me oltaisiin oltu jossain moottoriveneessä tai kovassa tuulessa tai jossain. Ja ne kumartui yli ja mä muistan, että mä en ymmärtänyt mitään mitä ne puhui kun vaan kuuntelin ällistyneenä sitä korvia kirvelevää kimitystä ja ihmettelin, että miksi helvetissä ne huutaa tollasella tavalla. Se oli ihan kamalaa. Ja yhtäkkiä musta tuntui, että mun sydäntä rupesi ahdistaan. Ei siis mitenkään kuvainnollisesti, vaan ihan oikeesti ja musta tuntui, että mä en saa hengitettyä syvään. Mun ei ollut tarkoitus lähteä kotiin, mutta mun oli pakko, koska mulle tuli sellanen pakokauhuinen olo, että mun on pakko päästä sitä kimitystä eroon. Mä menin ulos ja haukoin henkeä. Mä en voinu ajaa pyörällä kotiin, koska musta tuntui, että mä en pysty hengittämään kunnolla ja että mulla olisi sydänkohtaus ja siksi talutin pyörän kotiin. Tajusin, että mä olin saanu kännisten ämmien kimityksestä paniikkikohtauksen.

Et mikähän muakin niinku vaivaa.