Silloin kun mä opiskelin yliopistossa ja kärsin siitä, etten ollut mikään megaopiskelija ja siitä, ettei oppiminen ja opiskelu ollut mulle ehkä ihan niin helppoa kuin toisille, mä ajattelin, että sitten kun mä valmistun, niin ihmiset ajattelee, että mä olenkin ihan hyvä. Mä ajattelin, että jos nyt vaan puserran tän läpi ja valmistun, niin ihmiset ajattelee, että ehkä tossa muijassa olisikin jotain, edes vähän, mitä voisi arvostaa. Mä ajattelin, että jos mä valmistun, niin kaikki on hyvin ja mua ei painosteta olemaan parempi enää. Vittu AS IF! Nyt kun on valmistunut, niin on alkanutkin vielä isompi paine siitä, että nyt pitäsis sitten tehdä oman alan töitä, koska jos ja kun en tee niin oon luuseri ja isolla ällällä. Nyt olen joku ihan väliinputoaja ja arka ja ressukka kun oon töissä jotka ei vastaa mun koulutusta. Sitä jotenki ajattelee, että ainakin ne ihmiset, jotka tuntee mut ja joita itsekin pidän fiksuina ei häiriintyisi tästä seikasta, että olen Makuunissa myymäläpäällikkönä, enkä jossain viestinnän hommissa (mitä ikinä ne sitten olisikaan), mutta vitut. Toissa päivänä onnittelin yhtä ihmistä, jota olen ennen pitänyt fiksuna ja kivana siitä, kun se oli päässyt yliopistoon opiskelemaan. Olin aidosti ja oikeasti iloinen ja onnittelin ja tyhmä vammainen kun olen menin sanomaan että "nyt sustakin tulee filosofian maisteri", niin tämä vastasi, että "joo jee sit kuitenki mäkin olen vaan jossain Makuunissa töissä kun valmistun". Eläköön! Ihanaa, eipä ollenkaan sattunut. Ja vieläkin vituttaa ja melkeinpä itkettään. HAISTA MAAILMA PASKA TAAS KERRAN.