Eemeli lähti koirien taivaaseen maanantaina. Sairastuttuaan epilepsiaan Eemelin luonne alkoi muuttua ja se tuli onnettomaksi ja stressaantuneeksi. Sitä alkoi pelottaa esimerkiksi yksinoleminen ihan suunnattomasti ja se oli todella kurja jättää yksin kotiin, kun se katsoi mua pelokkaasti ja tärisi köyryssä. Kun tuli kotiin, kaikki oli tuhottu ja revitty ja Eemeli oli pissannut lattialle. Se oli stressannut niin kovaa, että koko koti haisi koiralle (koirat haisee voimakkaalle kun ne pelkää) ja lattia oli ihan täynnä karvaa (koirat tiputtaa paljon karvoja kun ne pelkää). Oli todella kamalaa jättää se joka päivä yksin, kun tiesi, että se oli Eemelille todella pelottavaa ja stressaavaa. Kenenkään ei tarvitse pelätä niin paljon joka päivä. Ja se meni vain pahemmaksi joka päivä. Myös Eemelin korvat ja tassut oli koko ajan tulehtuneet, jatkuvasti, kroonisesti, vaikka se kuinka söi kortisoonia ja antibioiittia. Se ei ollut terve koira, eikä se iloinen Emppu, joka se oli ennen ollut. Se ihana, iloinen Emppu, joka ennen heilutti kokoajan häntää ja jolla oli maailman uskomattomin huumorintaju oli hävinnyt pikku hiljaa jonnekkin. Mun vaikea, mutta niin rakas Eemeli, jonka nokkeluudesta olin ylpeä ja jonka kepposista halusin aina kertoa kaikille oli feidautunut johonkin.

1.10 maanantaina Eemelille oli varattu aika viimeiselle piikille. Päivät sitä ennen oli kamalia ja musta koko ajan tuntui, että mua oksettaa ja mun mahassa kouraisi kaiken aikaa. Oli kamala painia sen asian kanssa, että mä olen vastuussa toisen elämästä tai oikeastaan toisen kuolemasta. Mun vastuulla oli päättää siitä, että elävä olento, mulle tuttu persoona, lähetetään pois tästä maailmasta. Teenkö mä varmasti oikein? Teenkö nyt hätiköidyn päätöksen? En kai mä tee tätä liian aikaisin? Aajttele, jos mä kadun tätä myöhemmin? Päätin kuitenkin tehdä sen ja jatkuvan miettimisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että kun sen asian ajattelee järjellä, se menee oikein. (Kiitos Tuure kun neuvoit mua, rakastan sua.)

Silloin maanantaina me lähettiin Eemelin kanssa aamukävelylle, kaikessa rauhassa. Me mentiin rantaan laiturille istumaan, sille laiturille, missä meillä oli tapana aina joskus käydä istumassa. Mä juttelin Eemelille, kerroin sille, että mä rakastan sitä ja että mä olen iloinen, että se on ollu mun elämässä. Ja me sovittiin, että me tavataan vielä, että me nähdään sitten taivaassa. Sanoin, Eemelille, että sen ei tarvi siitä stressata, että sen pitää löytää mut vaan että mä sitten kyllä etsin sen. Eemeli oli rauhallisella tuulella ja se jaksoi kuunnella mua. Aivan kuin se olis ymmärtänyt.

Sitten me käveltiin kaikessa rauhassa rantaa pitkin Suvilahteen eläinlääkärille. Oli kaunis ja syksyinen päivä. Surullinen, sumuinen ja kirpeä.

Ensin Eemelille annettiin nukuttava piikki. Sitä alkoi pian nukuttamaan ja se painoi naamaansa mun olkapäätä vasten, kun mä istuin sen vieressä lattialla. Mä autoin sen kyljelleen maahan ja silittelin sitä. Kumarruin sen ylle ja pussailin sen läppäkorvaa ja juttelin sille ja sanoin sille, että se on hieno ja kiltti poika ja että kaikki on hyvin. Eläinlääkäri otti toisen piikin valmiiksi, sen viimeisen ja kysyi halusinko mä lähteä huoneesta pois vai jäädä katsomaan kun viimeinen piikki anntetaan. Mä sanoin, että mä jään sinne Empun kaveriksi. Se piikki pistettiin ja meni hetki aikaa ja sitten Eemeli oli poissa. Sen sydän ei enää lyönyt.

Eemeli / Golden Design's Absolutey Ace 30.9.1999-1.10.2007